23.2.14

korvat täynnä meteliä

Olin koiranäyttelyssä. Kyllä. Eikä olisi voinut juuri vähempää innostaa. Ajoin 350 kilometriä päästäkseni näyttämään koiraani ihmiselle, jota en tunne ja jonka mielipiteestä en ole oikeastaan yhtään kiinnostunut. Jep. No, tämän ihmisen mielestä koirani oli nätti ja sehän on mainiota. Mutta en näin jälkikäteen tarkasteltunakaan tunne käyttäneeni päivää lähimainkaan järjelliseen touhuun. Onneksi tuomarin arvio oli sen verran hyvä, että toiste ei tarvitse näyttelyyn tuon koiran kanssa enää mennä.

Näyttelyn jäljiltä korvani ovat täpötäynnä meteliä. Olen istunut nyt kolmisen tuntia sohvalla tietokoneen näyttöä tuijottaen ja edelleen on tunne, että melkein oksettaa ajatus metelistä ja äänisaasteesta. Korvissa ei vain ole tilaa.

Hiihtolomalta paluu arkeen tulee siis tehtyä väsynyttäkin väsyneempänä. Huoh..

Onneksi ulkona näyttää aivan huhtikuulta ja valon määräkin on lisääntynyt lomaviikon aikana taas minuuttimäärin per päivä. Toki on jotenkin todella kieroutunutta ja epäluonnollista, että helmikuussa tuntuu huhtikuulta, mutta kevätmaanikkona kykenen tyytymään tähän epäluonnollisuuteen. En kaipaa talvea, en hankia, en pakkasta. On ihanaa, että jalkojen alla rapisee kuivaa asfalttia vasten hiekoitushiekka ja että metsässä tuoksuu välillä hirmuisen paljon keväältä. Parin-kolmen kuukauden kevät kuulostaa näin etukäteen ajateltuna melko ihanalta. :)

Seuraava etappi on pääsiäinen ja sen jälkeen ollaan jo melkein kesälomassa. Järjetöntä. 


5.12.13

joulu lähestyy

Elämä soljuu uomissaan. Pitäisi tehdä ja elää suunnitelmallisemmin. Pitäisi siivota enemmän. Pitäisi tehdä jouluarvioinnit. Mutta kun elämä etenee suunnittelemattakin ja siivoamattakin..

Suren jo nyt sitä hetkeä, kun joudun 1,5 vuoden päästä luopumaan luokastani. Ovat ilkiöt menneet jo kasvamaan minusta pituudessa ohi hyvän matkaa. Ovat isoja ja ihan tosi pahasti teinejä. Kivoja teinejä. Tunteet menevät ihan häränpyllyä: välillä itketään kuin vesiputous, sitten nauretaan hersyvästi, sitten hihitetään hysteerisesti ja sen jälkeen leikitään hippaa. En muista edellisestä sakistani, että olisivat näin selkeästi kasvaneet hetkessä teineiksi. Toisaalta ovat ihan kauhean vastuuntuntoisia ja kilttejä ja luotettavia ja kysyvät päivittäin varmaan kymmeniä ja kymmeniä kertoja "Ope saanks mä..." tai "Ope voisinks mä..."

Eilen istuin selvittelemässä tyttöjen suuria tunteita ja lopulta juttu rönsyili jo niin kauas itse aiheesta, että yksi keskustelijoista alkoi nauraa: "Ei tämä enää liity mitenkään siihen mistä ollaan täällä puhumassa." Huomasin, että oma keskittymiseni meinasi sen tunteikkaan 60 minuuttisen aikana karata omille teilleen. En kerta kaikkiaan pääse noiden suurien tunteiden ja "se katto mua rumasti.. :(" -tyyppisten tapahtumien sisälle. En ole edes teini-iässä elänyt tuota vaihetta. Minä olin se, joka pyöräytti kaverin niskalenkillä maahan ja istui päälle ja sen jälkeen juttu oli siinä. Muistan, etten edes nuorempana tajunnut näitä tyttöjen cat fighteja, jotka tuntuivat ihan kauhean teatraalisilta - ja tuntuvat siltä yhä edelleen.Tytöt saivat kuitenkin puitua asioitaan ja tänään luokan ilma on leijunut vaaleanpunaista tykkään susta niin että halkeen -typpistä energiaa.

Joululoma tulee suurista tunteista huolimatta ihan liian äkkiä. Pitäisi tehdä ja korjata vielä lukuisia kokeita, ostaa joululahjat, laskeutua joulutunnelmaan, jne jne jne..

-------------------

Voisin kirjoittaa koiristani. Mutta se tuntuu tässä yhteydessä laimealta. Koirista ja niiden kanssa puuhaamisesta on tullut niin suuri osa elämääni viimeisen vuoden-parin aikana, etten oikein osaa sitä tässä blogissa avata. Koulutan. Treenaan. Kisaan. Paljon. Ja voisin treenata ja kisata vielä paljon paljon enemmän, jos aika, rahatilanne ja koirien jaksaminen vain antaisivat myöten. Olen kertakaikkisesti löytänyt oman harrastukseni - sellaisen puuhan, joka palkitsee ja jota haluan oppia lisää. Haluan osata ja ymmärtää. Se on mahtava tunne. :) Lapsena harrastin musiikkia ja se ei ikinä niiden liki viidentoista vuoden aikana antanut tälläistä tunnetta. Tähän verrattuna se oli mitä kammottavinta pakkopullaa. Koirien kanssa harrastaessa voin ihan hyvin treenata iltayhteentoista asti, tulla kotiin ja vielä käydä treenien jälkeen läpi, mitä tänään opittiin. Yöunet jäävät välillä ihan liian lyhyiksi, mutta se ei haittaa, koska harrastaminen on niin palkitsevaa. Olen oppinut paitsi koiran liikkeiden hallintaa ja mielentilan tulkintaa, myös oman kroppani hallintaa. Suuntavaistottomalle on huomattava saavutus kyetä pyörimään ja kääntyilemään hallitusti. :)

Kaipaan kesälomaa. En siksi, että silloin ei ole töitä. Töissä on ihan kivaa. Kaipaan kesälomaa siksi, että silloin on aikaa treenata. Kunpa vuorokauteen saisi enemmän tunteja.

13.9.13

outoa.

Olen erittäin epäjärjestelmällinen ja sotkuinen ihminen. Koti on sotkussa. Luokka on sekaisin. Teen asioita suunnittelematta tai sitten suunnittelen ja teen kuitenkin eri tavoin kuin olin suunnitellut. Joka viikko kirjoitan töissä viikkosuunnitelman - ja liioittelematta joka viikko poikkean suunnitelmastani joka ikinen päivä. En vain pysty suunnitelmallisuuteen - enkä koe sitä elämässäni oikein mitenkään oleellisenakaan.

Kaikesta tästä huolimatta olen päätynyt koulumme johtoryhmän jäseneksi ja tiimiä vetämään. Se jo pelkästään on hyvin outoa. Olen kuitenkin selvinnyt tehtävästä ja muistanut käsittääkseni hoitaa kaikki ne asiat, joita pitäisi hoitaa.

Tähän pohjaten voi ehkä vain aavistella, miten syvästi imartelevaa ja ennen kaikkea omituista oli kuulla, kun rehtorin viransijaisuutta tekevä apulaisrehtorimme sanoi minulle johtoryhmän kokoontumisen kahvitauolla seuraavaa:

"Jos susta koskaan alkaa tuntua siltä, että haluaisit luopua opettajan kesälomista ja siirtyä virka-aikaiseen työhön, niin sun pitäis ryhtyä rehtoriksi. Sopisit siihen työhön."

Wau. Ymmärrän kyllä osaltaan oikein mainiosti, mistä tuollainen mielikuva on rehtorillemme tullut. Olen kertonut yhdistystoiminnassa kohtaamistani haasteista hänelle ja käynyt keskusteluja siitä, miten rehtorin työn haasteiden kanssa samanlaisiin haasteisiin olen yhdistyspuuhissa sattunut tämän ja viime vuoden aikana törmäämään. Olen päässyt näkemään, miten reagoi aikuinen, jolle ensimmäistä kertaa ehkä ikinä - tai ainakin pitkään aikaan - sanotaan ei. Olen nähnyt, miten suuri organisoiminen seuratoiminnan aikatauluttamisessa on. Hassuinta oli pari päivää sitten kuulla, miten rehtori kuvaili vastanneensa erääseen vanhemman viestiin juuri samalla ajatuksella kuin minä kuukauden päivät sitten erään yhdistyksemme jäsenen mailiin vastasin.

Rehtorin ehdotuksen kuullessani aloin kuitenkin spontaanisti nauraa.

"Musta ei olisi siihen. Olen aivan totaalisen liian suurpiirteinen ja mun elämäni on aivan liian sekavaa."

Rehtori myhäili vinosti ja sanoi, että painan mieleeni hänen sanansa ja harkitsen niitä, jos siltä joskus alkaa tuntua.

Imartelevaahan se toki oli, mutta suoraan sanottuna en pysty ymmärtämään, miten kukaan vaihtaisi työnsä opettamisesta johtamiseen. Kesälomat lyhenisivät. Työpäivät pitenisivät. Paperityöt lisääntyisivät eksponentiaalisesti. Virastossa laukkaamisesta tulisi arkipäivää. Byrokratiasta tulisi tuttua. Hyh, se ei millään tasolla kuulosta minun jutultani. Minä haluan upottaa käteni multaan ja tehdä konkreettista työtä, opettaa ja olla oppilaiden kanssa vuorovaikutuksessa.

Rehtori johtaa ja kaitsee laumaa suuriegoisia opettajia. Minulle riittää 20 tenavaa.

1.6.13

miljoona vuotta oon onnellinen

Kevätjuhlien viimeinenkin jäähyväislaulu tuli laulettua. Opehuoneessa poksauteltiin kuohuvat ja hyväntuulinen meteli alkoi. Kun viimein pakkasin kukat, lahjat ja ihan maailman parhaan oppilaalta saadun itsetutkiskelukesäntoivotuskortin autoon, oli tunnelma aika riemukas. Avasin ikkunat ja käänsin nokan kohti kotia.

Radiossa kaikui J. Karjalaisen Meripihkahuone.

Suvivirsiä veisatessa olin jo katsellut ulos, kuten taidan joka kevät tehdä. (Suvivirsi ja vihreiden tuoreiden lehtien katseleminen sopivat yhteen kuin kuohuviini ja mansikat.) Imin itseeni myös kotimatkalla vihreyttä ja lämpöä. :) Kahden vuoden kuluttua tuskin katselen kirkkain silmin vihreitä lehtiä, sillä viimeistään silloin on aika jättää hyvästit nykyiselle mahtavan superloistavalle luokalleni.

Nyt maistelen viskiä ja odotan kyytiä kohti duunikavereiden karttakepinkatkojaisia. Vuosi meni nopeasti ja tänä vuonna kevät jotenkin hillittömän helposti.

Huomenna saattaa olla krapula.

21.3.13

Vuosi sitten päätettyä

Vuosi sitten olin harrastusrintamalla apulaisena opiskelemassa erään laajamittaisen tehtävän toteuttamista. Kyseistä isoa urakkaa hankaloitti harrastusseuramme jäsen aivan käsittämättömän asiattomalla tavalla vaatimalla järjettömiä ja edellyttämällä erityispalvelua ja joustoa loputtomiin.

Täällä muisteloa siitä, miten tuolloin olin asiasta lievästi hermostunut.

Nyt, kuutta päivää vajaata vuotta myöhemmin, olen jälleen saman tehtävän äärellä. Täsmälleen sama henkilö tekee täsmälleen samaa kuin vuosi sitten. Hän vaatii. Hän edellyttää. Hän suostuu VAIN SIINÄ TAPAUKSESSA, JOS.... Hän ei vastaa kysymyksiin vaan kiertää ne vaatimalla lisää ja selittämällä, miksi tarvitsee erityisvapauksia.

Mutta jokin on tänä vuonna toisin:
Minä sain kuin sainkin luvan ottaa täyden vastuun tästä hommasta. Sain myös virallisen "palautevastaavan" nimityksen, jolloin minulla on täysi hallinta tähän liittyvästä kommunikoinnista jäsenistön suuntaan.

Oikein odotin, että pääsen sanomaan "Ei." tälle henkilölle. Aluksi näytti siltä, että hän noustaa myrskyn vasta jossakin myöhäisemmässä vaiheessa. Hän tuli kuitenkin antaneeksi myrskyvaroituksen facessa etukäteen. Sain myrskyvaroituksen yhteydessä tietää, että hän oli täysin omatoimisesti päättänyt olla vastaamatta tehtävääni liittyvään kysymykseen, joka oli häneltä kysytty jo kuukautta aikaisemmin. Päätin lähteä kysymään uudelleen. Lisäksi vaadin vastauksia pariin muuhunkin ilmenneeseen epäselvyyteen.

Sain vastaukseksi piii-iiitkän mailin siitä, miten vaadin mahdottomia. Kysymyksiini ei voi vastata, ellei saa erityispalveluksia. Kieltäydyin asiallisesti ja kysyin samat kysymykset uudelleen perustellen perin pohjin, miksi haluan vastaukset perjantaihin mennessä enkä ole tästä päivästä valmis joustamaan hetkeäkään. Sain jälleen piii-iiitkän mailin, jossa perustelut olivat muuttuneet ja vastaukset kysymyksiini loistivat poissaolollaan. Lisäksi sain lisää syitä, miksi hänen on PAKKO saada erityispalvelua. Vastasin välittömästi mailiin, perustelin kantani. Kerroin ymmärtäväni hänen näkökulmansa ja selitin oman näkökulmani. Kieltäydyin ehdottomasti antamasta minkäänlaista erityispalvelua. Jälleen sain pii-iitkän vastauksen, jossa perustelut olivat - yllätys, yllätys - muuttuneet uuteen suuntaan. Vastasin nopeasti ja kerroin vielä kertaalleen oman näkökulmani ja syyn siihen, miksen voi suostua erityispalveluksien tarjoamiseen. (Olin saanut tässä vaiheessa jo kuulla olevani suvaitsematon ja lapsiperheitä ymmärtämätön.) Tämän lisäksi lähetin toisen mailin, jossa erittäin ERITTÄIN monin kysymyksin yritin selvittää kyseisen henkilön näkemystä siitä, miten voisin ensi kerralla hoitaa tämän työtehtävän niin, että kaikki ovat tyytyväisiä ja samalla kohtelen kaikkia reilusti. (Hänen vaatimansa erityispalvelut ovat siis sellaisia, että jos reiluuden nimissä tarjoaisin ne kaikille jäsenille, olisi työtehtäväni kirjaimellisesti mahdoton toteuttaa.)

Laskeutui syvä hiljaisuus. Vuorokauden ajan kävin tarkastamassa maililaatikkoni vähän väliä. Suunnittelin tapoja saada vaatimani vastaukset. Miten ihmeessä saisin hänet ymmärtämään, etten aio suostua hänen vaatimuksiinsa? Olin täysin vakuuttunut, että hänen seuraava keinonsa on täysi radiohiljaisuus. Hän vain hiljenee ja siten jättää vastaamatta.

Olin väärässä.

Vuorokausi viimeisen perinpohjaisesti perustelevan mailini jälkeen sain lyhyen, asiallisen ja täysin yksiselitteisen vastauksen kaikkiin kysymyksiini.

Olen hämmästynyt. Olen tyytyväinen. Naurattaa.

Kykenin osoittamaan, että asiaton vaatiminen ja erityispalveluun pakottaminen ei aina johdakaan toivottuihin lopputuloksiin. Ja kykenin tekemään tämän täysin asialliselta pohjalta.

Olen aika varma, että säilytin tämän henkilön silmissä kasvoni eikä hän tule kantamaan kaunaa toiminnastani. Hän on kylmän järjen ihminen, joka ei arvosta tippaakaan "mutku mä haluun ja en osaa perustella, mut musta vaan tuntuu siltä" -juttuja. En sortunut moiseen kertaakaan, vaan pidin kiinni siitä rationaalisesta perustelustani, jonka heti ensimmäisenä annoin. Niinpä en arvellakseni ole toiminut missään määrin väärin tämän henkilön silmissä vaan päin vastoin järkeen ja logiikkaan perustuen.

Nähtäväksi jää.

7.3.13

hassu outo tunne

Koirien kanssa harrastaessa tutustuu erilaisiin ihmisiin  - ja erilaisiin kouluttajiin. Opettajan näkövinkkelistä sitä on huomannut, että kaikki ihmiset vain eivät ole luontevia ihmisten kouluttajia. Ja sitten toiset ovat siinä hommassa täydellisen kotonaan. Töissä on tottunut siihen, että työkaveriaikuiset - tai ainakin ehdoton enemmistö aikuisista - osaa toimia ihmisten kanssa rakentavasti, tasavertaisesti ja aidon kiinnostuneesti. (Tai sitten kollegani ovat lauma psykopaatteja, jotka osaavat feikkaamisen taidon kammottavan hyvin.) Minuakin ihan aidon oikeasti kiinnostaa kuunnella oppilaitteni asioita. Haluan vilpittömästi toimia heidän kanssaan ja menen mielelläni joka päivä töihin. En koe työtä työnä, vaan elämäntapana.

Ja tälläinen fiilis tuli pari viikkoa sitten koulutusviikonlopun kouluttajastamme. Tuli sellainen olo, että vaikkei hän tunne minua enkä minä häntä - ja olen häneen verrattuna auttamattoman huono, kömpelö ja koirani huomattavasti hänen koiraansa hitaampi - hän silti vilpittömästi haluaa, että minä kehityn ja opin ja häntä kiinnostaa toimia minun kanssani yhteistyössä. Minulle ei tullut lainkaan olo, että olen vain osa tämän kouluttajan työpäivää - jonka hän oikeastaan toivoisi jo olevan ohi, että pääsisi kotiin elämään sitä omaa elämää.

Ja sitten on kouluttaja, joka kouluttaa meitä viikottain. En voi sanoa inhoavani häntä. En lainkaan. En ärsyynny hänestä. Saan häneltä oikein hyviä ohjeita ja hän korjaa väärää toimintaani aktiivisesti. Mutta silti minuun iskee vahva tunne voimakkaana joka ikinen viikko, ettei häntä kiinnosta. Tai jollain tasolla häntä kyllä kiinnostaa.. Jollain sellaisella tasolla, johon kuuluvat minun taitoni ja koirani taidot. Mutta siihen tasoon ei liity mitenkään minä persoonana tai koirani minun koiranani. Enemmän kuitenkin tulee tunne, että häntä kiinnostaa sen takia, että se on hänen työtään. Hän saa palkkaa siitä, että hymyilee ja nauraakin toisinaan. Hän hymyilee, koska hän on oppinut, että tietyissä tilanteissa kuuluu hymyillä. Minä olen hänelle euroja ja samalla jotain sellaista, joka vie häneltä aikaa oman elämänsä elämiseltä.

Mutta tulkitsenko häntä jotenkin ihan pieleen? Kukaan muu ei koskaan ole maininnut minulle tästä samasta asiasta. Kukaan ei ole sanonut kouluttajaa kylmäksi tai epäaidoksi. Ryhmässämme treenaava mielestäni sosiaalisesti taitava nainen juttelee kouluttajallemme avoimesti omia asioitaan, nauraa ja kehuu kouluttajaa mahtavaksi tyypiksi. En ymmärrä. Kerta kaikkiaan. Sivusta seurattuna kaikki keskustelut heidän välillään ovat tämän treenaajan ylläpitämiä. Kouluttaja ainoastaan hymyilee tai nyökyttelee, katsoo ohi ja näyttää siltä, että hänellä on kiire jo johonkin ihan muualle. Hän ei koskaan kerro omista asioistaan tälle treenaajalle tai kysele mitään. Hän kuuntelee treenaajan jutun juuri ja juuri loppuun ja sitten joko hiljenee tai kylmästi kävelee pois.

Miten ihmeessä tuollaista ihmistä voi pitää "mahtavana"? Ja vielä oudompaa on se, miten tämä treenaaja viikosta toiseen kertoo asioitaan, vaikka vastapuolen kaikki eleet viestittävät, ettei häntä oikeasti kiinnosta.

Enkä edes oikeastaan osaa sanoa, mikä siinä elekielessä karjuu ristiriitaisena kouluttajan hymyä ja nyökyttelyä vastaan.

Minä en ota kouluttajaan mitään kontaktia kisoissa tai muutoin, jos jossain satutaan törmäämään. Moikkaan kyllä, jos hän moikkaa ensin, mutta en mene koskaan hänelle juttelemaan. Tuntuisi typerältä tuppautua ihmisen luo, joka viestittää epäkiinnostustaan jollain mystisellä tavalla. Eikä kyse edes olisi siitä, että hänen non-verbaalinen viestintänsä olisi tuollaista juuri minua tai tätä toista treenaajaa kohtaan. Ei ollenkaan. Minun silmiini näyttää, että hän viestittää samaa epäkiinnostustaan ihan kaikille asiakkailleen.

Tulkitsenkohan häntä jotenkin totaalisen pieleen? Se tuntuu epätodennäköiseltä, koska mielestäni osaan tulkita ihmisiä hyvinkin taitavasti. Huomaan, milloin joku ihminen on ärtynyt tai surullinen tai iloinen tai peloissaan. Lisäksi tuntuu oudolta, että tulkitsisin jollain tasolla "tahallaan" pieleen ihmistä, joka ei kuitenkaan mitenkään ärsytä minua tai aiheuta minussa kateutta tai muitakaan negatiivisia tunteita. Minusta hän on vain outo lintu, jonka erittäin ristiriitaista toimintaa ja käyttäytymistä on lähinnä mielenkiintoista tarkkailla sivusta. Jollain tasolla tunnen kylläkin myös lievää myötähäpeää niiden puolesta, jotka kertoilevat ja jaarittelevat koiristaan ja elämästään tälle kouluttajalle. Eivätkö he voisi vain treenata ja antaa tämän epäkiinnostusta viestittävän kouluttajan olla rauhassa? He pakkosyöttävät hänelle tarinoita, jotka eivät aiheuta hänessä pienintäkään kiinnostuksen merkkiä.

Outo, outo ihminen. Ei pelottava. Ei ärsyttävä. Outo, ja jostain syystä minulle erittäin yhdentekevä hajuton ja mauton ihminen.

1.2.13

luotettava yhteisö

En ole minkään valtakunnan draamakasvattaja. Minusta vain ei ole siihen. En ole saanut siihen koulutusta enkä koe sitä jotenkin oikein yhtään omaksi lajikseni. Niinpä ollaan näytelty ja tehty esityksiä oppilaiden kanssa ihan nolostuttavan vähän.

Päätin sitten kuitenkin ottaa härkää sarvista, kun ollaan rinnakkaisluokkia kovasti paljon edellä äikän kirjassa. Suunnittelin jopa, että otetaan jotain lämmittelyharjoituksia ja harjoitellaan sitä, että luokan edessä uskaltaa ylipäätään esiintyä ja mokaaminen ei haittaa. Että saisin jollain ihmeen keinolla ne hiljaisemmatkin osallistumaan esiintymiseen, vaikka sitten edes lavastajana, jos ei muuten.

Voi minua vähäuskoista.

Jotenkin jo siinä kohtaa, kun viikkosuunnitelmaan kirjasin niitä draaman lämmittelyharjoituksia, arvasin, että eihän tästä mitään tule. En kerta kaikkiaan osaa ohjata draamaharjoituksia. Niinpä sitten sillä hetkellä, kun olisi pitänyt ruveta oppilaille tätä harjoitusta selostamaan, päätin antaa itselleni luvan luopua koko hitsin harjoitteesta. Vedin henkeä ja avasin suuni.

"Tänään ryhdytäänkin tekemään esityksiä! Saa esittää ihan mitä tahansa. Voi näytellä. Voi laulaa. Voi kertoa vitsin. Ihan mitä tahansa. Kaikki osallistuu ja voitte tehdä ihan juuri sellaiset ryhmät kuin haluatte."

Eli teorian tasolla tein kaiken perustavasti pieleen: täysin vapaat kädet, ei mitään motivointia, vapaa ryhmäjako, pakko esiintyä.

Siitähän se hulina sitten alkoi.

"Tuleeko mieleen jotain ideoita, mitä voisi esittää? Listaan tänne taululle, niin katsotaan sitten, että kuka osallistuu ja mihin."

Ei vaivaantunutta hiljaisuutta. Ei "MÄ EN AINAKAA!" -huutoja. Ei myrtyneitä ilmeitä.

"OPE MÄ VOIN LAULAA!!"
"Okei, eli lauluesitys. Mitäs muuta?"
"Me tehää kauhunäytelmä!"
"Ketkä me?"
"NO KAIKKI LUOKAN POJAT TIETTY!"
"Ooookke, ja mitäs muita esityksiä..?"
"Me tehdään laulu- ja tanssiesitys!"
"Jees, tosi hienoa! (Tässä kohtaa jäljellä olivat ne luokan hiljaisimmat tytöt. Tanssiesitys-sanaa kirjoittaessani ehdin pohtia, että nyt saattaa tulla kinkkinen tilanne.) Ja mitäs muuta, mitäs ne haluaa tehdä, jotka eivät ole vielä ilmoittautuneet mihinkään esitykseen..?"
"No... Me tehää näytelmä kanssa!"
"Ketkä me?"
"No me kaikki!"

Ja niin siinä kävi. Ilman motivointia. Ilman ryhmäjakoa. Ilman mitään pohjustusta. Luokka oli omatoimisesti jakautunut neljään ryhmään ja kaikki halusivat osallistua. Ja kävipä jopa niin, että ainoan lauluesityksen esittäjä kiskaistiin hiljaisten tyttöjen näytelmään laulajan rooliin. Näin kukaan ei siis jäänyt yksin työstämään esitystään ja sen siitä huolimatta kaikki saivat esittää juuri sen jutun, minkä itse halusivat. Aivan käsittämätöntä.

Kuuden pojan poikaryhmässä homma meinasi harjoituksissa karata lapasesta, kun ideat suorastaan hipoivat taivaita. Ideoita pursusi niin paljon, että lopulta jouduin pistämään peliä sen verran poikki, että rajatussa ajassa saataisiin jotakin esitettävää kokoon. Vähitellen pojillakin löytyi käsitys siitä, mitä ja miten kannattaa tehdä, joten jätin heidät luokkaan tekemään hommia keskenään.

Hiljaisten tyttöryhmä laulajalla höystettynä harjoitteli ilmaisutaidon luokassa, joten minulle oli oikeastaan täydellinen mysteeri, mitä heidän esityksensä tulisi pitämään sisällään.

Toinen tyttöryhmä puolestaan harjoitteli tanssia ja laulua opettajien työtilassa, joten heidänkin esityksensä jäi minulle salaisuudeksi. Lopulta seisoin käytävässä ja odotin. Kävin toki välillä kurkkimassa ryhmiä, mutta jokaisessa ryhmässä työ oli niin hektisen ja hyväntuulisen oloista, että vetäydyin pois ja menin takaisin käytävään odottamaan.

Lopulta puolentoista tunnin omatoimisen treenamisen jälkeen koitti esitysten aika. Pojat aloittivat kauhunäytelmällään. He olivat etsineet tietokoneelta kauhumusiikkia ja valot sammuivat ja syttyivät tiukan suunnitelman mukaan. Näytelmällä oli alku, keskikohta, huippukohta ja loppu - ihan kuin kunnon näytelmässä pitääkin olla. Yleisössä tytöt kiljahtelivat ja huokailivat "pelästyneenä" juuri oikeissa kohdissa ja lopussa annettiin raikuvat aplodit.

Tanssi- ja lauluesityskin eteni alusta loppuun. Suunnitelma oli ehkä hieman hutera ja osa ryhmästä vähän epätietoisia esityksen etenemisestä, mutta siitä huolimatta katsomo tuijotti silmät pyöreinä ja ihan hiljaa esityksen alusta loppuun ja antoi lopuksi jälleen raikuvat aplodit.

Hiljaisten ryhmän esitys oli vielä sen verran kesken, että päätettiin suosiolla siirtää se seuraavaan päivään.

Eilen vihdoin koitti tämänkin ryhmän aika esiintyä. Minua jännitti, jos olen ihan rehellinen. (Voi minua vähäuskoista, jälleen.) Menimme ilmaisutaidon luokkaan ja esitys käynnistyi. Ja voi pahus! Se oli TODELLA hieno näytelmä. Näytelmässä päiväkotiin saapui lastenhoitajaksi Tuuli (se teinilaulutähti), joka sitten esitti iPadin säestyksellä korkealta ilmaisutaidon yläparvelta kokonaisen Tuulin laulun taskulamppujen heiluessa ja luodessa tunnelmaa pimeään ilmaisutaidon luokkaan. Jossain kohtaa tarhan lapset kidnapattiin ja Tuuli oli vaihtanut päälleen pyjaman, koska oli aamu. (Siis mitä hittoa, en edes tiennyt koko pyjamasta.. :D ) Lopulta näytelmä loppui ja kävi erittäin selväksi, että jatkoa seuraa, sillä kidnapatut lapset jäivät edelleen kadoksiin. Jatko-osa nähdään kuulemma ensi viikolla.

Lopuksi annettiin jälleen kerran villisti raikuvat aplodit ja koko katsomo ihasteli vilpittömänä aivan loistavia ilmaisutaidon luokan erilaisten ominaisuuksien hyödyntämiskeinoja.

Melkein itketti, kun "Tuuli" lauloi ja taskulamput valaisivat spotteina esiintyjää. Vaatii aivan hillitöntä uskallusta laulaa elämänsä ensimmäistä kertaa koko luokan edessä yksin valokeilassa. Ja mitä tekevät minun kultamuruseni yleisössä? He lunastavat kaikki odotukset ja toiveet, luovat ilmapiirin, jossa laulaja paransi suoritustaan haparoivan alun jälkeen loppua kohden kuin sika juoksuaan. Yleisö kuunteli laulun hipihiljaa aina viimeisiin säveliin asti ja antoi sitten hyvin ansaitut väliaplodit. Lopuksi näyttelijät myhäilivät kuin Naantalin auringot, kun saivat osakseen ihailua erittäin loistavan näytelmän tarjoilemisesta.

Eihän tälläistä olekaan. Ei mikään ryhmä ole tälläinen? Miten tässä näin pääsi käymään, että oppilaani uskaltavat JA haluavat esiintyä ja sen lisäksi osaavat toimia yleisönä täydellisen hienosti?

Uskomatonta.